Lauantai-iltana olin päättänyt että sunnuntaina
valokuvaan harmautta ja sadetta ja sitten kuvista inspiroituneena saan pari sateen
romantisoimaa kuolemanrunoa päätökseen.
Toisin kävi, arvaamaton marraskuu heittikin minua
päin aurinkopallon. Onneksi en väkisin pitänyt kiinni sadetoiveestani, vaan
luovutin helposti ja keskityin nauttimaan auringon säteiden kultaamasta metsästä ja
kuraisista lätäköistä.
Miten usein kärsimykseni johtuukaan vain siitä, että etukäteen luomani odotukset eivät vastaa todellisuutta? Miten usein upeat säteet jäävät huomaamatta odotellessa valjua sadetta?
Taivas on hyvin alhaalla tänään
Taivas on hyvin alhaalla
tänään
tunnen kuoleman laskeutuvan
sadehissillään alas puutarhaamme
jalkojeni juureen
Kun huominen koittaa
tiedäthän etten ole kaukana
roikun mietteesi reunalla
itkuisen silmäsi nurkassa
hyväilynä hellänä harteillasi
painuneilla
ilmassa viipyilevissä
tunnustuksissa
Tässä olen
yhä olen luonasi
rakkaani
Forgotten
Memories
repeytynyt pilvi
oli hautajaisissasi
leikkasi tunnelman ohuesti
liikkui yllämme kauniisti
kuin henkesi
täynnänsä syksyä
lähdön tunnelmaa
osittuen
täysin vakaa putoamaan
suoraan niskaan
nukkuisi nyt pois
tämän olon pois
aloittaisi tästä
elämästä
pilvestä
Rakkauskirje taivaaseen
Marraskuisessa metsässä tapasin salaa
rakkaani,
hän satoi alas tuhansin suudelmin.
Jos keksin rakkaudestamme kaksituhatta
uutta sanaa,
saanko sinut sitten takaisin?
Kaikki täällä on jo jäässä,
routa peittää maan.
Sydämesi ei jäätyä saa,
se on luonani tässä lämpimässä.
Painan rakkauskirjeen sydäntäni vasten
Painan rakkauskirjeen sydäntäsi vasten
ja rukoilen, että kirjoitan sinut takaisin.
Kaksituhatta suudelmaa sataa alas taivaalta,
marraskuisessa metsässä tapaan salaa
rakkaani.
