Viime päivinä ovat facepäivitykseni tainneet täyttyä kukista ja (mehiläisistä) puista. En voi tälle luontokuvien pursuamiselle mitään, kaikkialla on nyt sanomattoman kaunista ja luonto on kirkkaasti selkein ja tärkein aarreaittani. Luonto on ilon, onnen, virkistyksen, voiman, inspiraation ja ihmetyksen alkulähteeni. Kaikki lepää siellä - luonto vain odottaa ja hyväksyy rauhaisaan syliinsä. Luonto - sieltä ammennan, sinne katoan.
Kirjoitan usein ulkona terassillamme, mutta välillä nousen ihmettelemään nuppuja, silmuja, upeita värejä auringon heijastuksessa, pilvikuvioita ja lintujen liverrystä. Nappaan koivunlehtiä teeheni, kuvia kännykkääni ja istun kalliolle iloitsemaan kuinka Iiris rukat nousevat maasta uljaasti kuin miekat, sirotuomipihlaja kukkii kauniimmin kuin koskaan ja pienoinen, vielä talvella lumen ryttäämä, alppiruusu on nyt muhkeimmillaan.
Joka kevät minusta tuntuu, että metsäpolun vihreys on saanut miljoona ihka uutta sävyä ja järven sinisyys on maalattu hohtavammaksi kuin ikinä, kuusenkerkät ovat herkullisempia kuin aiemmin, mustikankukat makeampia, ketunleivät kirpeämpiä. En ole varma voiko luonto olla vuosi vuodelta upeampi vai näenkö aina kaiken uusin silmin. Tänä keväänä kuitenkin löysin elämäni ensimmäiset korvasienet. Olin haaveillut korvasienien löytämisestä siitä saakka kun näin neljävuotiaana lastenkirjassa taikamaisen kuvan korvasienestä, enkä voinut uskoa että sellaisia voi oikeasti olla olemassakaan. Seuraavaksi tahtoisin löytää taikametsästä Poimukellomörskyn.
Juostessanikin tunnen ympärilläni metsän vihreän sydämen, helppouden hengittää ja vahvan yhteyden Äiti Maahan. Parasta kuitenkin on kiireettömästi kylpeä metsässä, pysähtyä sudenkorentojen lepopaikaksi, havaita pienen pienet yksityiskohdat ja laajentua yhdeksi huminaksi meditoivien puiden kanssa. Tahdon kuunnella yhä uudestaan pilvien pehmeitä puheita, sateen suhinaa, laineiden liplatusta, tuntea auringon säteiden lämmön ja kuljetun polun sileyden varpaiden alla ja näin sulautua osaksi luontoa.
Huomasin, että runoissani luonto on usein jollain tavalla läsnä, no eipä se ole yllättävää. Lukeminen kannattaa kesälläkin, mutta mieluiten näkisin sinut nauttimassa metsän tarinasta.
tikkakin on kesälomalla
sen hakkuutahti on
verkkainen
viipyilee
metsän sävel on rakkaus
älä kuuntele puolella korvalla
Mene mettään!
Liika
kiire tappaa
luovuuden
ilon
ystävyyden
lapsuuden
rakkauden
metsät
Anna
aikaasi,
aurinkoasi
niin
kauan
kuin
se on sinun
Luo
iloitse
ystävysty
lapsostele
rakasta
Mene
mettään ajan kanssa
( Kuukorento)
Puu sydämen alla kasvaa
taivas avautuu violettina
valkoisena huokauksena yllämme
kuuset keinahtavat kujallamme
niin sinäkin
aurinko tahtoo kukkia keinua kuumottaa
minä sinua
valo yltää jo syreenien latvoihin asti
minun sydämeeni asti
polttaa reiän
josta on helppoa nähdä läpi kaikki upeat taivaan värit
aurinkokulta on antelias
polttaa eilisen riidan pois
syreenipensaiden aallokossa on hyvä olla
tuoksua yhdessä ulolle syreenisuitsukkelle
raskaiden terttujen painosta oksat taipuu
aika taipuu
voi jättää hyvästit kaikkea rakastaen
mitä siitä että talvi saapuu? elimme kesän täydesti
kukimme kannoimme marjaa
ja tuskan ravistimme harteilta maahan asti
joimme elämää kukkurapikarista
iloisesti huusimme:
- Keinuta yhä korkeammalle, aurinkoon asti!
- Keinuta, tahdomme elää, keinuta aina aurinkoon asti!
kun aika tuli
kaikki oli hyvää mikä sydämen alla suli
ja kyyneleet kastelivat
siemenen juurakossa kasvaa
(Paperiperho)
odota
ei ole ollenkaan
vastenmielinen ajatus antaa kukkien ja puiden
kasvaa korvista ulos
sananjalkaa pukkaa
suusta
kissankäpälää kämmenistä
iiristä silmistä
katso miten kaunis olen
odota vielä hetki että
perhonen lentää kuvaan
nyt
katso kuinka kaunis
olen
(Paperiperho)
