dHARMA ja
Ketään en osaa enää opettaa
en sitten ketään
Mitään en tiedä
en sitten mitään
Heittivät jumalat niin paljon kuormaa tähän elämään
koska unohdin mihin omat voimat riittävät
Nyt en enää riitä muille, hyvä jos tästä itse selviän
Se on ihme jos tästä selviän
Selkääni
on lastattu likasaavillinen murheita, suruja, syytöksiä, riittämättömyyttä, kylmänkiskoisuutta,
ivaa
selkä katkeaa jos pienenkin taakan se vielä päälleen saa
ja kehon pitäisi olla temppeli
Voin minä kuunnella
puolella korvalla
Voin minä halata
toisella kädellä
Voin minä itkeä
herkemmällä silmällä
mutta neuvoja en enää anna
en milloinkaan jaa opetuksiani
sanojen aika on mennyt minusta ohi
päästin irti ja lähetin ne vapaiksi tuuleen
jo ajat sitten valitsin hiljaisuuden
muutoin minä tuhoudun
sanomani käännetään minua vastaan
ja syöksen neuvoillani murheisen yhä syvempään synkkyyteen
poraan silmäni pois päästä
niin etten tuskaa nähdä vois
leikkaan korvani irti
jotta itkuvirsiä kuullan en vois
revin sydämeni irti rinnasta
tarjotakseni sen menettäneelle
sankoista suruista
muiden harmeista
dharmoista
en selviä enää
en
niistä luovun
tänä harmaana päivänä
kaihoten
omatunto kolkuttaen
mutta itseni pelastaen
ja samalla koko maailman
Epäreilusta kohtelusta oppia hakemassa olkapään kautta
Jouduin kohtalokkaaseen olkapääleikkaukseen maaliskuun lopussa. Olin itse siirtänyt leikkausta syksyllä jo kaksi kertaa vaativan rehtorin/luokanopettajan työni vuoksi. Kuinka korvaamaton olkapää on sitä en tajunnut silloin. Leikkauksen piti olla pieni rutiini ja lääkäri lupasi, että olisin jo viikon-parin päästä takaisin töissä. Herätessäni hän kertoi, että näin ei kävisikään, kyseessä olikin paljon oletettua suurempi operaatio. Itkin kivusta ja siitä harmituksesta etten pääsisi töihin suunnitellusti. En itkenyt sitä, että miten olka kuntoutuu, miten pärjään kahdestaan lapsen ja kipujen kanssa kotona, vaan itkin töiden perään - minä uhrautuva hölmö. Olinhan luvannut ihanille lapsille olla takaisin luokassa viimeistään kahden viikon kuluttua. Suuret oli suunnitelmat luokan upeasta Vuodenaika- runokirjasta ja kevätjuhla näytelmästä, toisin lopulta kävi. Minä, joka olin pitänyt 12. vuoden ajan koulumme kevätjuhlapuheen, en kyennytkään oman lapseni kevätjuhlaan osallistumaan.
Sairaslomalla minulle tuli elämässäni eteen ensimmäisen kerran hetki jolloin en enää selvinnyt omin voimin. Suru kuristi kasaan. Olin aiemmin kestänyt yksin kaikki rankat asiat; erot, kuolemat, yksinäisen arjen pienen lapsen kanssa ja yllättävät sairaudet, mutta nyt en enää kestänytkään työpaikkani myrkyllistä ilmapiiriä. Olin ollut aivan liian pitkään kiltti ja sitkeä. En ollut tajunnut tilannettani suorittaessani sydän sykkyrässä elämäntehtävääni, unohtaessa itseni.
Reippauteen voi sairastua, siihen luuloon, että minun kuuluu kestää ihan mitä vain. Keho oli yrittänyt muistuttaa minua itsestäni, oli tullut migreeniä, vatsakatarria, unettomia murehdittuja öitä, muistamattomuutta, pahoinvointia, tiuskimista... ja nyt leikkaus. Usein makasin perjantai-illat yksin aivan turtana sohvalla ja itkin läpi viikonloput. Maanantaina oli taas vedettävä rautanaamio päähän ja revittävä ilo jostain irti ja jaksettava uusi työviikko, vaikka alituinen pahaolo nakersi ja toi onton tunteen sisälle. Olo paheni, mutta yhä vain kiltisti vedin iloisen naamarin päähäni töissä (suojellakseni lapsia, vanhempia ja koulun mainetta) ja kotona (suojellakseni lastani). Kävin töissä välillä vessassa oksentamassa ja jatkoin taitavasti kuin joku ihmiskone. Minä näyttelin roolia, paiskin töitä, sain solvauksia, kuuntelin muiden murheita, annoin selvityksiä ja todella moni luuli, että kaikki on oikein hyvin, vaikka olin koko ajan rajoilla luhistua. Kriisin pohjalta en nähnyt asiota selkeästi. Olin kuin ulkopuolinen, jolla ei ollut enää vaikutusmahdollisuuksia eikä oman elämän avaimia käsissään.
Olin pyytänyt kauan työnantajalta tukea, yhteistä keskustelua, työnohjausta, avoimuutta, mutta mitä sain, lisää ilkeitä viestejä, haukkuja, lakipykälöillä uhkailua, selän takana puhumista, perättömän kirjallisen varoituksen ja kymmeniä kertoja kielteisen vastauksen työnohjauspyyntööni. En voinut ymmärtää miksi jotkut ihmiset olivat niin pahansuopaisia minulle, joka olin tunteja laskematta, sitoutuneena, omistautuneena tehnyt sydämelläni tätä työtä jo 17 vuotta. Tahdoin kuitenkin kaikille hyvää ja koitin ymmärtää syitä ihmisten käytökseen, annoin heille anteeksi, mutta keskellä ymmärtämistäni unohdin tahtoa itselleni hyvää. Unohdin vaatia omia oikeuksiani, olla ylpeä ammattitaidostani ja pitkästä kokemuksen tuomasta pedagogisesta osaamisesta. Herkkänä loukkaannuin kun "esimieheni" ( puolitoista vuotta koulussa ollut äiti) hallituksesta haukkui kuinka epäkelpo despootti työssäni olen. Mielestäni otin (liikaakin) muiden mielipiteet huomioon ja kaikessa ajattelin lasten ja koulun etua ensin. Olin ajettuna syvälle mutaan enkä kriisissä osannut toimia mitenkään oikein. Minua puolustaneiden lausunnot ohitettiin täysin. Puhuttiin lukuisista moitteista, niitä kuitenkaan nimeämättä tai nimettömänä annetuista palautekyselyistä löytämättä. Tukea ei pyytäessänikään annettu. Tämä on mielestäni yksi yksityiskoulun suurimpia heikkouksia, että vallassa ovat "tavalliset vanhemmat"
omineen tuntemuksineen ilman mitään ammattitaitoa, kokemusta tai koulutusta
hoitaa reilusti työhyvinvointiasioita.
Ystäväni ymmärsivät lopulta kuinka vakavasta asiasta on kyse ( juu, ne oikeat- eivät selänkääntäjät ) ja ohjasivat minut työterveyslääkärin juttusille. Ehkä ystävät olivat hämillään alkuun, koska minultahan ei ole ikinä ennen positiivisuus kaikonnut, vaan aina on löytynyt muidenkin ongelmiin neuvoja, parantavaa mantraa, iloisia mietelauseita ja hassuttelua. Olen aina muistuttanut, että olo on täysin omasta asenteesta kiinni, koska ulkoisille olosuhteille emme mitään voi. Ja tässä sitä olin - ilman sitä penäämääni hyvää asennetta, suruni kanssa ihan yksin.
Itsesyytökset olivat tiedostavalla arvatenkin huikeat. Olin aina ennen sanonut, että minulla pahaolo kestää maksimissaan muutaman tunnin, koska löydän niin paljon pieniä ilon aiheita kaikkialta. Nyt pahaolo ei lähtenytkään millään sisältäni pois. Löysin iloja, mutta aina oli suruverho väijymässä ylläni. Mieli ei levännyt, en pystynyt meditoimaan, en jaksanut tavata ketään, enkä toimeentunut hoitamaan asioitani. Olin aina ennen niin rivakasti hoitanut hommat, etten enää tuntenut saamatonta itseäni. Tuli pelko, että jäänkö tällaiseksi levottomaksi torsoksi ikuisesti. Hyville ystäville kerroin, että voin yhä kuunnella heidän huoliaan, mutta nyt ensimmäistä kertaa en vain pysty auttamaan ketään. (Siitä riittämättömyyden tunteesta syntyi yllä oleva runo) Tulevasta runokirjastanikaan en osannut iloita mitenkään kunnolla, koska synkät pilvet peittivät läsnäolon tuoman nautinnon. Olin vasta tajuamassa mitä oli tapahtunut ja se sattui kovaa.
Olkapääleikkaus, tämä pakollinen pysähtyminen, etäisyys työpaikaltani, toikin minulle uuden, oikeamman näkövinkkelin. Tajusin lopulta miten väärin minua oli kohdeltu, häpesin etten ollut puuttunut ajoissa asiaan. Olin aina pitänyt itseäni vahvana ja rohkeana ihmisenä, enkä voinut käsittää miten olin antanut murskata itseni pala palalta. Nyt oli liian myöhäistä toimia, sillä energiani ei enää riittänyt mihinkään. Minun olisi pitänyt kokemastani vääryydestä tehdä heti työsuojeluilmoitus, minun olisi pitänyt viedä väryydet kaikkien kuultavaksi eikä ajatella aina ensin koulun mainetta. Tapahtuneen jossittelu ja voivottelu harmitti minua ja koin tästäkin entisenä toiminnannaisena syyllisyyttä.
Hymy ( viittomakielellä saamani nimi :) ) katosi ja tilaa minussa valtasivat epätoivo, häpeä, ahdistus, uupumus ja pelko.
Olen joutunut tunnustamaan, että kaikesta en selviäkään omin voimin tai itsesuggestiolla. Tarvitsen muita, rehellisiä peilejä ja rakastavaa hyväksyntää. Kaikki käymäni vaikeudet ovat tehneet minusta sen ihmisen joka olen nyt, hiukan taas ymmärtäväisempi ja suvaitsevaisempi kaikkia heikoilla olevia kohtaan. Itseään ja läheisiään varmasti paremmin ymmärtävä ja arvostava.Tuskin enää vaadin itseltäni tai muilta jatkuvaa hurjaa suorittamista tai ylimitoitettua reippautta. Olen verrannut tätä kokemaani kaltoinkohtelua avioeroon, jotta ihmiset pystyisivät yhtään ymmärtämään miten pahalta minusta voi tuntua. Olet jonkun kanssa sitoutuneena parikymmentävuotta, uskoen, rakastaen, toivoen ja töitä yhteisen parhaan eteen tehden ja sitten sinut häikäilemättömästi petetään, jätetään ja korvataan uudella. Tiedän, että vertaus on jonkun mielestä ontuva, kuinka olen voinut antaa työn olla minulle niin tärkeää. Olen vain kokenut tekeväni hyvin merkittävää elämäntyötä lasten parissa ja koin, että väkivalloin sen joudun lopettamaan.
Mitä tästä kaikesta kauheudesta opin? Opin, että sanonta "Se mikä ei tapa vahvistaa" pitää kyllä paikkansa. Ja opin, että ollessaan muille ymmärtäväinen ei saa silti koskaan unohtaa itseään. En ikinä enää suostu siihen, että minua kohdellaan epäoikeudenmukaisesti tai että ketään vierelläni kohdellaan ilkeästi. Se, että menneen murehtiminen ja huolehtiminen tulevasta on pahinta ihmismyrkkyä, tuli opituksi kanssa - olkapään kautta. En vieläkään tiedä mitä teen tai minne meen syksyllä. Suuri aavistus surusta leijuu siinä päällä yhä, mutta nyt on mukana jo toivoakin. Kaikesta huolimatta olen myös kiitollinen monista asioista elämässäni. Ilon aiheet ovat puhdistuneet ja näen taas paljon hyvyyttä. Luottoa, että jotain parempaa on oltava tulossa tällaisten koettelemusten jälkeen, löytyy pikkuhiljaa. Jos menettää työn, kodin ja luottamuksen ihmisiin, niin niitä voi taas rakentaa uudestaan, sitten kun jaksaa. Ystävyyden aarteita vaalin myös enemmän kuin koskaan. Parasta terapiaa on ollut saada oikeiden ystävien kanssa nauraa keskellä kyynelmerien ja kuulla heidän vertaistarinoitaan. Ymmärrän myös ystävien väsymistä, lannistumista ja huolia entistä syvemmin näiden käymieni vaikeuksien kautta.
Toivon, että toivun vielä jonain päivänä omaksi hilpeäksi itsekseni, löydän uudestaan täyden oman voimani ja osaan tulevaisuudessa laittaa vahvasti pystyyn omat rajat ja sitten taas haluan vahvana pystyä ilahduttamaan ja auttamaan muita. Tahdon yhä olla hyvä ja rakastava muille, mutta en enää liian kiltti oman terveyteni kustannuksella.Toivon, että uskallan hymyillen hypätä tuntemattomaan ja ottaa kiitollisena uuden vastaan. Pelon voi voittaa vain rakkaudella ja luottamuksella. Sitä kohden siis ja odottamattomia vieraita.
Ihmisenä oleminen on vierasmaja.
Joka aamu tulee uusi vieras.
Ilo, masennus, ilkeys, äkillinen tietoisuuden hetki,
kaikki tulevat kuin odottamattomat vieraat.
Toivota tervetulleeksi ja viihdytä niitä kaikkia!
Vaikka ne olisivatkin murheiden joukkio,
jotka raastavat taloasi raivokkaasti tyhjäksi huonekaluista,
kohtele silti jokaista kunnioittavasti.
He voivat olla tyhjentämässä sinua uutta iloa varten.
Synkkä ajatus, häpeä, kauna -
ota ne vastaan nauraen ja kutsu ne sisään.
<3 Rumi
