Kiitolinja kantoi kotiini kaksi laatikollista Kuukorentoja

ja me tanssitaan ilosta pojan kanssa kirjalaatikoiden ympärillä
syödään mansikoita
oma kirja mansikkaa

Naapurin poika kysyy kummissaa monta kertaa päässänikin pyörivät kysymykset: 
 - Ootko sä nyt oikea kirjailija? - Ootko sä oikeesti kirjottanut kirjan? :D

Kustantajan viesti on ihana " Komialta näyttää ja hunajalta kuulostaa."
Itse en osaa runoja enää arvioida. Ystävä lukee niitä, itkee liikutuksesta, mutta me ollaankin semmosia porukolleja, eli mittari ei ole ihan luotettava, yleisöä taidan tarvita, mutta ilta jännitää aivan liikaa. Lasken, runoja on kahdeksankymmentäneljä. Tunteja iltaan en osaa laskea.

Oma mieli on jo muuttamassa uusien runojen luo; luontohaikujen, kuolemansäkeiden, mitä se nyt enää näistä menneistä ymmärtäisi. Mietin löytävätköhän lukijat punaista lankaa tai kuunhohtoa kirjastani lain? Olen sen sinne hellästi punonut. Illaksi olen valinnut arkipäivityksiä, hauskahkoja runoja ja mieleeni on jo rakentanut kertomuksen kaari. Jännittää ensimmäinen yleisö. Jännittää. Jännittää. Jännittää.